Perheeni tilanne ei ole ehkä pahin mahdollinen, mutta ei siitä helppoakaan ole tehty.

Noin kolme vuotta sitten lähes kymmenen vuotta vanhempi isoveljeni sairastui vakavaan masennukseen. Työstressi, avioero ja läheisen ystävän menetys veivät häneltä voimat ja hän muutti samalle paikkakunnalle äitimme kanssa jotta tuki olisi lähempänä. Tilanne oli hyvin vaikea koko perheen kannalta, isä oli ulkomailla työmatkoilla suurimman osan ajasta, äiti yritti parhaansa mukaan venyä joka suuntaan ja pikkusiskomme sai pahimman murrosikävaiheensa. Aluksi Tomi ei vaikuttanut niin pahalta mitä todellisuudessa oli, kai se yritti häpeissään piilottaa kipujaan. Eihän suomalainen mies missään nimessä voinut itkeä ja myöntää ettei jaksanut enää. Masennus vei kuitenkin voiton ja Tomi romahti. Yksi itsemurhayritys ja siitä psykiatriselle osastolle. Lääkitys ja sähköshokkihoito tekivät veljestäni toisen ihmisen, muistikatkoja ja tyhjiä katseita. Oikeastaan hän oli jo kaukana ihmisyydestä, ulkokuori oli rakkaan veljeni mutta Tomi oli poissa. Tämä kuori käveli käytävää edestakaisin tuntikaupalla, ei hymyillyt eikä kyennyt enää pitkiin keskusteluihin.

Ensimmäinen vuosi oli rankka. Minä ja tomi tulimme yllättävän hyvin aina toimeen ikäerostamme huolimatta. Tomi tietenkin perus velityyliin kiusasi minua mutta kuitenkin suojeli kaikelta pahalta. Aina kun vanhemmat riitelivät, Tomi vei minut pois kotoa. Kun koulukiusaaminen meinasi musertaa, lintsasimme Tomin kanssa yhdessä kouluistamme (minä ala-asteelta, Tomi amiksesta) ja lähdimme kaupungille. Tomi oli aina tukenani, paitsi nyt. Olin murtunut Tomin tilasta, kaipasin tukea enemmän kuin ennen, mutten tiennyt kenen puoleen kääntyä. Kun kävin katsomassa tomia, yritin olla vahva Tomin vuoksi, mutten voinut kuin itkeä. Joka kerta katsoessani häntä silmiin tunsin hänen olevan yhä kauempana. Juuri nyt kun kaipasin häntä eniten. Kotiin päästyäni itkin tuntikausia, nukkumisesta ei ollut toivoakaan ja koulunkäynti jäi hyvin vähäiseksi. Lopulta tein typerimmän valinnan elämässäni. Suljin Tomin pois. Lopetin vierailut ja pyysin perhettäni jättämään minut pois Tomin masennuksesta. En halunnut yhtäkään muistutusta hänen tilastaan. Tomi oli aina paikalla kun kaipasin tukea, ja nyt itse pakenin paikalta.

Tomi pääsi kotiin kahden kuukauden hoidon jälkeen jolloin näin hänet seuraavan kerran. Tomi seisoi edessäni muttei kuitenkaan ollut siinä. En nähnyt hänen tilassaan mitään eroa entiseen. Pidin itseni vahvana, halasin häntä ja kerroin kuinka paljon rakastin veljeäni, purin hammasta etten itkisi taas. Lupasin etten enää koskaan hylkäisi häntä.
Ikätovereiden juhliessa pitkin kaupunkia, itse pidin kiinni lupauksestani ja vietin suurimman osan vapaa-ajastani veljeni asunnolla katsellen miten hän käveli pitkin olohuonetta aaveen lailla ja eli täysin lääkityksen varassa. Lääkkeet kertoivat suurinpiirtein koska on nälkä ja koska pitää mennä nukkumaan. Yritin epätoivoisesti saada Tomia edes hiukan hymyilemään, turhaan.

Kolmen vuoden aikana on ollut paljon muutoksia. Tomi joutui ensimmäisenä vuotena takaisin psykiatriselle, tällä kertaa kolmeksi kuukaudeksi. Jossain kohtaa kuitenkin rupesimme huomaamaan toipumisen merkkejä. Muistan vieläkin sen hetken kun sain Tomin hymyilemään ensimmäisen kerran jollain typerällä tarinalla. Vieläkin aaltoillaan tilan kanssa mutta paljon parempaan ollaan päästy. Tomi opiskelee uutta alaa, tapailee uutta naista ja etsii uutta asuntoa lähempää kaupunkia. Vielä ei olla päästy täysin siihen huumorin täyteiseen tomiin mutta ehkä vielä joku päivä :)

 

Isoveljen masennus on yksi niistä asiosta jotka ovat vaikuttaneet omaan elämään suuresti. Kaipaan tukena olevaa veljeäni, nyt kuitenkin hän kaipaa enemmän tukea. Olen kasvanut paljon vahvemmaksi ihmiseksi, oli opeteltava olemaan murtumatta, oli osattava hymyillä vaikka kuinka pahaa teki, oma paha olo oli työnnettävä pois.

Halusin vain normaalin nuoruuden. Juhlimista, ystäviä ja ihastumisia.

Koulukiusatun elämä on erilaista. Vaikka kuinka muuta väittäsi, jäljet jäävät. Ei välttämättä pysyvästi, mutta pitkäksi aikaa. Itse kielsin jäljet, myönsin ne itselleni vasta vuosia kiusaamisen loputtua. Huomasin pelkääväni ihmisten mielipiteitä. Kaipasin hyväksyntää enemmän kuin muut kaveripiirissäni. Samaan aikaan rakensin vahvan suojamuurin ympärilleni, muurin jonka yli ei nähnyt. Muurina toimi muiden nöyryyttäminen aina jos oli riski itse tulla nöyryytetyksi. Huumorilla heitetty nöyryytys jolla ei ollut tarkoitus satuttaa, vaan viedä huomio pois itsestä. Muurina toimi myös "humoristinen väkivalta". Kaveripiiri nauroi aina: "Varokaa sanojanne Marian seurassa jollette halua nokkaan." Pientä vittuilua ja tuuppasin nyrkillä olkapäähän, feministivitsin perään potku säären. Väkivalta ei ollut vahvaa, leikkimielistä lyömistä ja potkimista joka ei satuttaisi.
Sain nopeasti vahvan ihmisen maineen porukassa. Olin se joka sanoi asiat suoraan ja vittuili kaikille. Kumpa ihmiset vain olisivat ymmärtäneet kuinka heikko olin muurini sisällä.

Tutustuin rakkaaseen ystävääni muuttaessani kotoa pois ensimmäiseen omaan asuntooni uudelle paikkakunnalle. En tuntenut montaa ihmistä joten elämä oli tylsää. Olimme Peten kanssa tietoisia toisistamme edellisen paikkakuntani kautta, mutta välimme eivät olleet tuttuja ihmeellisemmät. Pete alkoi kuitenkin käydä luonani kahvilla pitääkseen minulle seuraa. Kuukaudet kuluivat ja välimme Peten kanssa lähenivät. Kesäkuussa päätimme muuttaa Peten kanssa kämppiksinä rivitalokolmioon. Elämä hymyili, tylsät yksinäiset illat olivat poissa.
Tässä on yksi asia jota kaikki eivät ymmärtäneet koskaan; olimme Peten kanssa hyviä ystäviä, emme seurustelleet, mutta silti välillämme oli paljon muutakin kuin perus ystävyyttä. Vietimme yöt samassa huoneessa, vaikka molemmilla oli omat makuuhuoneet. Molemmat olimme sinkkuja joten ratkaisu tuntui mahtavalta. Edellisen suhteen jäljiltä olin vielä pelokas sitoutumaan uuteen ihmiseen, joten näin sain kotona hellyyttä ja miehistä seuraa ilman sitoutumista. Välillämme ei koskaan ollut mustasukkaisuutta, me ymmärsimme olevamme vain ystäviä.

Välimme eivät olleet helpot. Pete oli naistenmies, kaveriporukkansa kingi, kaikki ihailivat hänen luonnettaa. Mikään ei saanut häntä masentumaan, edes hetkellisesti, kukaan nainen ei saanut häntä epäröimään tai tuntemaan mitään voimakasta. Hän meni hetkessä. Tämän lisäksi hän oli itserakas sovinisti. Tämä teki minun elämisestä paljon vaikeampaa, minulta ei hyväksytty asioita joita miehiltä hyväksyttiin kaveriporukassa. Esimerkiksi mies saisi huomauttaa Peten typerästä kommentista, mutta minun suusta se ei ollut missään nimessä sallittavaa. Naiseus teki minusta myös tyhmän, koskaan ei huomattu asioita joissa onnistuin, mutta kaikki epäonnistumiset leimattiin kovaan ääneen tyhmyydeksi. En ole ikinä pitänyt itseäni tyhmänä, olen aina pärjännyt koulussa ilman isompaa panostusta lukemiseen ja omaan myös maalaisjärjen. Pete sai minut kuitenkin epäröimään, tuskin tyhmäkään itseään tyhmänä pitää? Pitkän sietämisen jälkeen jatkuvat kommentit tyhmyydestäni saivat minut hermostumaan, välillä liiankin pienestä.
Rupesimme riitelemään. Jotenkin riita oli aina minun vika. Aivan sama mikä oli syy tai miten riita alkoi, minä tein kaikin väärin. Vaikka Pete tekisikin väärin, se ei haittaisi koska se ei vaikuta häneen. Eli jos hän rupesi kännispäiten ilman syytä huutamaan minulle yleisellä paikalla kymmenien ihmisten edessä, oli minun vika että hän satutti minua loukkauksillaan, koska en heti ollut vain hiljaa ja antanut olla.

Tätä jatkui viisi vuotta. Kaverit ihmettelivät jos emme riidelleet. Olimme kuitenkin olleet jo pitkään niin läheisiä, opimme nopeasti sopimaan riitamme ja jatkamaan. Kunnes emme enää jaksaneet. Riidoista tuli päivittäisiä. Tässä kohtaa olin itse jo niin rikki ja väsynyt etten enää yrittänyt. Suutuin helposti yhdestäkin väärästä sanasta. en suostunut enää olemaan väärinkohdeltu, en halunnut enää kuulla typeriä kommenteja älykkyydestäni. Tiedän että riidat olisivat vähentyneet jos olisin rauhoittunut, mutten pystynyt.

Jossain kohtaa ruokakustannustilanne muuttui siihen, että minä elätin meidät. Opiskelija tuloilla se oli raskasta. Sain 400e kuukaudessa tukia, lisäksi tein viikonlopputöitä joiden palkalla ei kuitenkaan juhlittu. Minulla oli vuokra, laskut sekä autosta tulevat kustannukset maksettavana. Tämän lisäksi jouduin elättämään itseni sekä miehen joka söi kaksikertaa enemmän. Kaikki Peteen menneet kulut laitettiin velkakirjaan ja Pete lyhensi velkojaan kuukausittain, ainakin alkuun. Velkakirja kasvoi kasvamistaan, lyhentyminen kuitenkin hidastui. Pete lainasi paljon rahaa kavereiltaan ryyppäämiseen. Näiden velkojen maksaminen meni aina minun velkojen ohi joten usein Peten rahat eivät riittäneet lyhentämään minun velkaa.
Stressasin rahahuolia paljon. Tunsin oloni usein loukatuksi ja petetyksi, mutten sanonut mitään. Välitin Petestä ystävänä enkä halunnut työntää häntä pois syytöksillä.
Uskon tämän olleen yksi syy miksi hermoni eivät lopussa enää kestäneet.

Vihasin itseäni mutta vihasin vielä enemmän tilannetta johon olimme ajautuneet. Halusin takaisin siihen kun kaikki oli hyvin ja nauroimme vain ongelmille. Se tuntui niin kaukaiselta. Olin katkera meidän väleistä, ei meidän kuulunut ajautua tähän tilanteeseen. Viha ja katkeruus olivat täyttäneet minut ja kaikki positiivisuus oli poissa.
Lopulta riidat saivat voiton ja Pete pakkasi tavaransa.

Nyt en tiedä mitä tehdä. Olen täynnä vihaa, mutta myös kaipuuta. Olo on surullinen, mutta myös helpottunut.
Koen tulleeni hyväksikäytetyksi. Koen eläneeni narsistin kanssa. Viisi tärkeää nuoruusvuotta on valunut hukkaan.