Perheeni tilanne ei ole ehkä pahin mahdollinen, mutta ei siitä helppoakaan ole tehty.

Noin kolme vuotta sitten lähes kymmenen vuotta vanhempi isoveljeni sairastui vakavaan masennukseen. Työstressi, avioero ja läheisen ystävän menetys veivät häneltä voimat ja hän muutti samalle paikkakunnalle äitimme kanssa jotta tuki olisi lähempänä. Tilanne oli hyvin vaikea koko perheen kannalta, isä oli ulkomailla työmatkoilla suurimman osan ajasta, äiti yritti parhaansa mukaan venyä joka suuntaan ja pikkusiskomme sai pahimman murrosikävaiheensa. Aluksi Tomi ei vaikuttanut niin pahalta mitä todellisuudessa oli, kai se yritti häpeissään piilottaa kipujaan. Eihän suomalainen mies missään nimessä voinut itkeä ja myöntää ettei jaksanut enää. Masennus vei kuitenkin voiton ja Tomi romahti. Yksi itsemurhayritys ja siitä psykiatriselle osastolle. Lääkitys ja sähköshokkihoito tekivät veljestäni toisen ihmisen, muistikatkoja ja tyhjiä katseita. Oikeastaan hän oli jo kaukana ihmisyydestä, ulkokuori oli rakkaan veljeni mutta Tomi oli poissa. Tämä kuori käveli käytävää edestakaisin tuntikaupalla, ei hymyillyt eikä kyennyt enää pitkiin keskusteluihin.

Ensimmäinen vuosi oli rankka. Minä ja tomi tulimme yllättävän hyvin aina toimeen ikäerostamme huolimatta. Tomi tietenkin perus velityyliin kiusasi minua mutta kuitenkin suojeli kaikelta pahalta. Aina kun vanhemmat riitelivät, Tomi vei minut pois kotoa. Kun koulukiusaaminen meinasi musertaa, lintsasimme Tomin kanssa yhdessä kouluistamme (minä ala-asteelta, Tomi amiksesta) ja lähdimme kaupungille. Tomi oli aina tukenani, paitsi nyt. Olin murtunut Tomin tilasta, kaipasin tukea enemmän kuin ennen, mutten tiennyt kenen puoleen kääntyä. Kun kävin katsomassa tomia, yritin olla vahva Tomin vuoksi, mutten voinut kuin itkeä. Joka kerta katsoessani häntä silmiin tunsin hänen olevan yhä kauempana. Juuri nyt kun kaipasin häntä eniten. Kotiin päästyäni itkin tuntikausia, nukkumisesta ei ollut toivoakaan ja koulunkäynti jäi hyvin vähäiseksi. Lopulta tein typerimmän valinnan elämässäni. Suljin Tomin pois. Lopetin vierailut ja pyysin perhettäni jättämään minut pois Tomin masennuksesta. En halunnut yhtäkään muistutusta hänen tilastaan. Tomi oli aina paikalla kun kaipasin tukea, ja nyt itse pakenin paikalta.

Tomi pääsi kotiin kahden kuukauden hoidon jälkeen jolloin näin hänet seuraavan kerran. Tomi seisoi edessäni muttei kuitenkaan ollut siinä. En nähnyt hänen tilassaan mitään eroa entiseen. Pidin itseni vahvana, halasin häntä ja kerroin kuinka paljon rakastin veljeäni, purin hammasta etten itkisi taas. Lupasin etten enää koskaan hylkäisi häntä.
Ikätovereiden juhliessa pitkin kaupunkia, itse pidin kiinni lupauksestani ja vietin suurimman osan vapaa-ajastani veljeni asunnolla katsellen miten hän käveli pitkin olohuonetta aaveen lailla ja eli täysin lääkityksen varassa. Lääkkeet kertoivat suurinpiirtein koska on nälkä ja koska pitää mennä nukkumaan. Yritin epätoivoisesti saada Tomia edes hiukan hymyilemään, turhaan.

Kolmen vuoden aikana on ollut paljon muutoksia. Tomi joutui ensimmäisenä vuotena takaisin psykiatriselle, tällä kertaa kolmeksi kuukaudeksi. Jossain kohtaa kuitenkin rupesimme huomaamaan toipumisen merkkejä. Muistan vieläkin sen hetken kun sain Tomin hymyilemään ensimmäisen kerran jollain typerällä tarinalla. Vieläkin aaltoillaan tilan kanssa mutta paljon parempaan ollaan päästy. Tomi opiskelee uutta alaa, tapailee uutta naista ja etsii uutta asuntoa lähempää kaupunkia. Vielä ei olla päästy täysin siihen huumorin täyteiseen tomiin mutta ehkä vielä joku päivä :)

Isoveljen masennus on yksi niistä asiosta jotka ovat vaikuttaneet omaan elämään suuresti. Kaipaan tukena olevaa veljeäni, nyt kuitenkin hän kaipaa enemmän tukea. Olen kasvanut paljon vahvemmaksi ihmiseksi, oli opeteltava olemaan murtumatta, oli osattava hymyillä vaikka kuinka pahaa teki, oma paha olo oli työnnettävä pois.